Mondo Blogzo

No eihän se pulkkaan mennyt. Olin vain katsonut, että Tall Ships’ Racen valokuvauskisan töiden takaraja on 5.8. mutta kilpailun yksityiskohtien uupuessa missannut, että kilpailuun täytyy sekä ilmoittautua että ilmeisesti myös palauttaa digitaalikuvat tapahtuman aikana. Noh, sinne meni.

Eipä sikäli, että tässä oikeasti olisi ollut mahdollisuuksia, mutta kun olin luvannut itselleni osallistuvani. Sen sijaan siis päätinkin päivitellä blogin, sekä teknisesti että sisällöllisesti.

Alkukesästä ihmisiä vaivannut kireys, josta myös kaverini valitti, on selkeästi palaamassa. Olen ollut viimeisen viikon ajan melkein koko ajan riitelemässä tai väittelemässä jonkun kanssa. Nyt tekisi mieli vain olla pari viikkoa lähes itsekseen ja hakea inspistä alkavaan lukukauteen sitä kautta, mutta ehkä tässä täytyy kehitellä jonkinlainen kompromissiratkaisu. Helpompaahan olisi tietysti ajatella, kuten normaalitilanteessa tekisin, että jos maailmassa on vika, vika on todennäköisesti itsessä. Säälittävä syksy lähestyy, kulmat kiristyy.

Jotain hyvää kuitenkin. Sillä välin kun etsin käsiini lisää Stephen Fry -materiaalia, YLE hoksasi näyttää Cyclomanian, joka kaikessa yksinkertaisuudessaan on varsin toimiva kotimainen (kesä)leffa. Sopivan simppeli käsis, sopivan simppeli toteutus. Erityisen viehättävää kyseisessä elokuvassa on kesäisen Helsingin lisäksi tietysti Elina Leeve, joka on aiemmin kuulunut ns. emmyrossum-kategoriaan näyttelijöitä, joiden nimiä en koskaan muista. Nyt muistan, ihastuneesti huokaillen.

Moni tuntuu ottavan asiat juuri nyt sangen vakavasti, kun taas itsellä trendi on päinvastainen: mitä vanhemmaksi tulee, sitä vähemmän jaksaa stressata mistään. Ehkä kollektiivinen huumorintaju löytyy taas syksyllä, jolloin itsekin varmaan jaksan taas nähdä tuttuja ja uusia naamoja pitkästä aikaa. Eiköhän tämä taas tästä, kunhan planeetat ja ihmiset saavat kosmiset värähtelynsä oikeille taajuuksille, ja lakkaavat kiukuttelemasta turhamaisuuksista ja väärinkäsityksistä.

designed Ajatus eih, Elina Leeve, elokuvat, Emmy Rossum, Stephen Fry, syksy, valokuvaus

Oh sometimes I crack myself up.

Mutta! Se on nyt sitten ollut viikon ja risat jo sitä lomaakin. Kandi_hommat ohi, aineopinnoista saisi kuulemma lunastaa merkinnän (yritän silti kalastaa pari kurssia sinne vielä). Fiilis on sopivalla tavalla uskomaton. Nyt voisi hiukan huilata ja palataan astialle sitten elokuussa. Silloin luvassa kesätenttiä ja luovan aineopintojen pääsykoetta.

Uusi kämppä alkaa näyttää asuttavalta. Melkoisia stunttipatenttejahan sitä joutuu tekemään, että saa kotiteatterin kohdilleen siinä tilassa, mutta eiköhän niistä selvitä. Kivempi vaihtoehtohan olisi nyt vaihtaa kaikki jutut parempiin tai paremmin sopiviin, mutta ei paljon kesätuella juhlita. Muuten on joutunut ja saanut hommata kaikennäköistä pikkutilpehööriä tyhjästä ja tehdä niksipirkkajuttuja. TYSin väärin mitoittaman suihkuverhotangon aiheuttaman ongelman voi esimerkiksi korjata jatkamalla lenksuja isoilla klemmareilla! Eikä maailmassa ilmeisesti ole olemassa kuin yhtä rumaa designia aterintelinettä, joten kieltäydyin ja improvisoin. Vielä kun joku kehystäisi Audrey Hepburnini. Yksiö tuntuu silti heti kotoisammalta, koska it’s all mine.

Kerrottakoon vanhasta kämpästä, että sen kylppäri kyllä tosiaan remontoitiin sittemmin, mutta en ehkä ole ihan vakuuttunut oliko sekään tarpeeksi – eikä se poista kuin vasta yhden asunnon huonoista puolista. Kämppähän muuten löytyy Oikotieltä, jos tietää etsiä. Erityisesti naureskelen kohonneelle vuokralle – ja vesimaksulle. Eivät tainneet ekat katsojat haluta.

Nyt on kuitenkin siis uusi kämppä ja uudet kujeet. Kesän kunniaksi on tähän mennessä tullut katsottua paljon huonoja elokuvia ja kertaalleen nähtyjä tv-sarjoja. Tosin. Housen ensimmäisen kauden boksi ei ollutkaan niin hyvä investointi, sillä suomennos ei kyllä ole kovin häävi. Olen vuosien aikana oppinut seuraamaan englanninkielistä lääketiedejargonia jo auttavaa suomennosta paremmin. Ja kesä on käynnissä (& pelastettu) koska Top Gear pyörii taas. Onneksi Mad Men jatkuu ensi kuussa, sillä kieltämättä on ollut vähän tylsää kaikkien sarjojen mentyä tauolle tai loputtua. Yksi vaihtoehtohan olisi katsoa vanhoja sarjoja, joita EI ole vielä nähnyt, mutta mitäs kivaa siinä nyt olisi? Osa niistä elokuvistakin on tosin olleet hyviä. Vicky Cristina Barcelona, esimerkiksi.

Lisäksi! Luin kirjan! Joo-o, ihan oikean kirjan! Nimittäin John Steinbeckin kirjan A Russian Journal, joka kai jopa voitti Nobelin aikoinaan, mutta on siis ihastuttavan ohut lärpäke siitä, kun Steinbeck yhdessä kaverinsa Robert Capan kanssa päätti lähteä käymään Neuvostoliitossa vuonna 1947. (Kyllä, venytin äskeistä virkettä tahallani) Juuri siis kylmän sodan alkuvaiheissa. Steinbeck kirjoitti, Capa kuvasi, venäläiset olivat. Mahtava kirja! Tosin pokkariversio ei tehnyt kauheasti kunniaa Capan kuville, mutta erinomaista tavaraa silti. Ihastuin Capan Sotakuvaajaan niin paljon, että oli pakko lukea lisää, vaikka itseasiassa kirjoittaja vaihtuikin. Hieno mies.

Capa pongahti esiin myös valokuvaajakritiikistä avauduttaessa: nykystandardeilla Partisaanin kuolema pitäisi varmaan mennä kuvaamaan uusiksi, sillä kivääri rajautuu kuvasta pois. Ilkeä piikki, mutta minkäs sitä tekee kun Flickr-jengi arvostelee kuvia teknisillä meriiteillä esteettisten sijaan. Hyvänä esimerkkinä Cartier-Bressonin kuvalle annetut “delete”-kommentit. Muumit on aina muumeja. Tai ehkä haluan uskotella niin, koska raivoisista kuvausmääristä huolimatta en ole ottanut yhtään kuvaa, johon olisin itse todella tyytyväinen. Joitain kohtuullisia. Blääh.

Mutta alkaisikohan tämä olemaan hiljalleen kasassa. Kesän aikana ehkä päivityksiä useammin tai sitten ei. Saatan myös pistää enempi luovan kirjoittamisen satoa jakoon, sillä sitä toivottiin (ainakin epäsuorasti).

designed Ajatus asunto, eih, elokuvat, kirjat, opiskelu, Robert Capa, sarjat, valokuvaus

Toiseksiviimeinen ilta pakkaamista alkaa olla hiljalleen ohi, huomenna pitää vielä purkaa huonekaluja ja laitella viimeiset käyttöesineetkin bokseihin. Muutto on muutosta, kämppäkaverin kanssa jaettu kaksio vaihtuu pieniin yksiöihin.

Päätös muuttoon on kyllä kytenyt jo pitkään. Vuosi sitten puhuttiin, että muutetaan “sitten joskus” yksiöihin, vaikka kaksistaankin on ollut hulvattoman hauskaa. Huhtikuussa sitten tapahtui muutama juttu, jotka pistivät pyörät liikkeelle. Otsikosta ja vieläkin vizikkäämmästä otsikkokuvasta voitte päätellä, mistä tässä touhussa pohjimmiltaan oli kyse: kylppärin katto on ollut iloisesti homeessa alusta asti ja nyt hengitysilma alkoi ilman lämmetessä olla tuskallisen tunkkaista muutenkin.

Otsikkokuvasta tietysti tulee ilmi myös asujien huumorintaju, myös eteisvalon värissä

Päivän huumoriannos kuitenkin irtosi meitä kohtuullisen paljon ärsyttäneestä tilanteesta. Välittäjä halusi ihan välttämättä pitää ensimmäisen näytön asunnosta jo tänään, meidän molempien ollessa paikalla ja muuttolaatikoiden peittäessä puolet asunnosta. Nauroimme myöhemmin kippurassa kun eräänkin nuoren naisen yltiöhilpeä “tää pohjaratkaisu on tosi kiva ja voi ihanaa oma vaatehuone mä naisena arvostan näitä juttuja =)” -asenne vaihtui sekunnissa “8O” -kauhistukseen kylppäriin kurkatessa.

Meinasimme myös huutaa “EI!” kun pari kaverusta kävi katsomassa asuntoa kolmannelle tyypille, joka kuulemma oli astmaatikko. Olen melko varma, että päivän katsastajat eivät ole tämän asunnon uudet asukkaat, sen verran hienovaraisia vihjeitä heiteltiin kämppiksen kanssa. Sen siitä saa kun päättää pitää näytön nyt, vaikka kahden päivän päästä oltais oltu onnellisesti pois tavaroinemme. Mutta kun ei. Omapa on ongelmansa.

Mutta nyt siis eräs aikakausi on loppumassa, yli 2,5 vuotta hauskaa keskusta-asumista vaihtuu siihen pakolliseen yo-kylän lusimiseen. Ei voi sanoa opiskelleensa Turussa ellei ole sitä kokenut! Keskustassa asumista tulee kyllä ikävä, ja tietyiltä osin tätä kämppääkin. Onneksi miinukset ovat sen verran vakavat, ettei silti ahdista lähteä.

designed Fiilistely asunto, eih, opiskelu

Kevään alkaessa kääntyä siihen osaan, jossa kiireet hiljalleen loppuvat, on aika jatkaa vanhaa galzuperinnettä ja kirjoittaa unettomuuden kunniaksi.

Muinaisen Command & Conquer: Red Alertin juoni oli se, että Einstein, hieno mies, meni ajassa taaksepäin ja listi Hitlerin, ei ihan niin hieno mies. Juuri se kohtaus välkkyi mielessäni, kun keksin oman aggressiokohteeni.

Nimittäin. Aikakoneen kautta vihasta saisi tuta… se tyyppi, joka keksi ruveta erottelemaan väliviivaa (-) ja ajatusviivaa (–) toisistaan. Ei ole mitään järkeä siinä, ei millään tavalla. Jos välttämättä tarvittaisiin erillinen merkki vaikkapa ajatusviivan tehtäviin, sen tulisi olla ihan täysin erinäköinen. Nythän koko universumi joutuu tihrustamaan ja arvelemaan fontin ja bla bla blä blä perusteella mistä nyt on kyse.

En kyllä tiedä tappaisinko, luultavasti vain toisin näytteen nykyajasta ja toteaisin “katso nyt, pelkkää sekaannusta aiheutat sinä. Anna nyt sen viivan pituuden olla rauhassa ja valitse ajatusmerkiksi vaikka joku noista liiskattuja hämähäkkejä muistuttavista symboleista, tai Aristoteleen parta. Tai vaikka Fleur de lis. Mutta viivaa ronklaamalla olet vain nolo perkele, joka aiheutat turhaa ahdistusta, päänvaivaa, akateemista nillittämistä ja stressiä myöhemmille kanssaihmisillesi. Häpeäisit.” ja sitten vielä varmistava isku vatsaan.

Ettäs niin. Näitä juttuja voi sitten jokainen pähkäillä neljältä aamuyöstä.

designed Ajatus aikakone, eih, einstein, hitler, tilitys

Joskus tulee sellainen urakka, josta tajuaa, että vaikka aikaa olisi, ei se siitä enää parane. Ei siis sikäli, että se olis niin kipeen hyvä, vaan ei vain ole mitään mitä sille enää osaisi tehdä. Se piste saavutettiin tänä iltana kandityön kanssa. Aikaa olisi ollut, mutta en enää keksinyt mitään mitä sille olisi voinut tehdä. Paitsi kirjoittaa täysin uusiksi, koska se ei ole kovin häävi, mutta sitten ei olisi enää aika riittänyt. Joten, kandi on isketty tiskiin. Koko kevään kauhulla odottamani hetki on mennyt. Tosin luulin jotenkin, että pelkäisin sitä ensi viikolla olevaa käsittelyä, mutta kyllä se oli sittenkin tämän ykkösversion deadline.

Pitkä viikonloppu siinä meni kirjoitellessa. En nyt tosin kirjoittanut 8-24 vaan pidin jopa kaikki nettipaheet auki (joskin hiukan piilossa) ja sorvasin työtä fiiliksen mukaan liukuen iltapäivästä keskiyöhön. Välillä aiemmin, välillä myöhempään. Huhhuh. Nyt saan sentään nukutuksi, viikonloppuna mietin työtä sängyssäkin ja nousin säädyttömiin kellonaikoihin kirjoittamaan ajatuksia ylös.

Kuten totesin, työ ei ollut häävi, mutta prosessi oli hieno. Sitä oppi jopa ihan oikeasti jostain jotain ja oli hienoa havaita, että asiat etenevät suorassa suhteessa siihen paljonko niitä ajattelee. Normaalisti tuollaisissa ajattelumäärissä kyse on palapelistä, jonka palat eivät vain sovi yhteen, mutta silti niitä pyörittää ja pyörittää kuin painajaisessa. Nyt ei ollut sitä, vaan koko ajan asia eteni yllättävänkin vauhdikkaasti. Hieno tunne! Ei se päämäärä vaan se matka. Olen myös positiivisesti yllättynyt siitä, että sain itseni pitämään näinkin aikaisen deadlinen, joka ei ole ollenkaan ‘metodilleni’ luontevaa. Normaalisti kaikki tehdään lievästi myöhässä aivan ääriviimeisestäkin dediksestä.

Juhlin siis aprillipäivää palauttamalla kandini otsikolla “Aprillikandi” ja viestillä “Päivän viimeinen aprillipila” ja sitä rataa. Tosin oli sinne työhönkin sijoitettu worst-case mottona nykyisin pitämäni “If one does not fail at times, then one has not challenged himself”, jonka sanoi hieno mies Ferdinand Porsche.

KonsoliFINissä juhlittiin aprillia aloittamalla hillitön riita ylläpidon kesken, jonka jälkeen saitti ‘palasi juurilleen’ PlayStation-sivustoksi. Kieltämättä nopealla aikataululla kyhätty jekku tuntui toimivan sikäli, että alkuillasta jengillä alkoi olla jo epätoivoista “onhan tää aprillia, onhan?!” kommentointia perinteisen “noniin aprilli paljastu jo” sijaan. Samalla leikkiriidassa ylläpito sai hiukan tuulettaa itseään, hyvällä tavalla. Eiköhän porukka taas jaksa jatkaa.

Muitakin hyviä aprillipiloja tuli toki nähtyä ja kuultua, mutta oli sitten muutama luvattoman huonokin. Gizmodo ainakin oli ihan ulalla ja postaili koko päivän pelkästään spämmiartikkeleita happotripeillä.

Mitähän muuta… PSP:ni järjesti minulle aprillin hankkiutumalla eroon analogitattinsa hatusta, joka tietysti katosi jonnekin lattioiden syövereihin. Tein tilalle hienon purkkaratkaisun nastasta, jonka piikin katkaisin ja viilasin sopivan pituiseksi. Kuvan voitte tsekata KonsoliFINin blogista.

Niin ja hain levykaupasta Scandinavian Music Groupin uuden Palatkaa Pariisiin! -albumin. Olin varannut digipäkin etukäteen netistä. Keskustelu myyjän kanssa meni perinteisiä ratoja “joo mulla olis varaus” “joo millä nimellä joo täällähän se joo pankki vai luotto tarviitko kuittia”. Yllätys tuli kun takanani seisonut mies astui tiskille ja totesi reippaasti “jatketaan samalla hippilinjalla, mullakin on nettivaraus”. Hymähtelin pari korttelia Kauppatorille.

Sinänsä hyvä, että Kandinavian Musik Kroup paiskasi uuden levynsä tähän väliin, sillä uusimmista hyvyyksistäni David Arnold-Röyksopp-Dakota Star koostunut soittolistani kului melkolailla puhki kandisodan aikana. Tekee hyvää pitää hiukan taukoa, jotta voi aloittaa taas kuuntelemaan musiikkia musiikkina eikä taustamusiikkina jollekin muistolle. On myös kiva, että he julkaisivat jälleen kerran kesäiseltä kuulostavan levynsä kevään korvilla. Missä olet Laila? taisi tulla loppusyksystä. Nollaamiseen liittyy sekin, että täytyy katsoa Quantum of Solace vielä kerran ja jättää tällä kertaa kaikki mediatutkijakamat naulakkoon.

Muutenkin kaupungissa on Hullut Päivät.

designed Ajatus aprilli, eih, kevät, KonsoliFIN, kuutamokeikat, musiikki, opiskelu, patenttiratkaisut