“Time is precious when you don’t have enough of it”
Kuvassa pokescreen. Ei, pokescreen ei tarkoita suomalaisittain pokea. Ei portsarina, ei pornona. Gizmodossa todettiin Nokia 5800 hypistelyjutussa, että nuo oldskool paineentunnistukseen perustuvat kosketusnäytöt pitäisi nimetä touchscreenin sijasta pokescreeniksi, koska niitä saa tökkiä vihalla ja voimalla, yleensä styluksella. Nokian trendy hippy cool plektrajuttu… Ei auta.
Tuli tosin kaiveltua muitakin nokialaisia tänään. Tyhjäilin kierrätystä varten Nokia 9210 Communicatoriani vuosien jälkeen. Siellä oli, hiukan yllättäenkin, huomattavan suuri osa 2002-2004 tulleista tekstiviesteistä, joista palautui mieleen yhtä sun toistakin. Jännittävää oli myös löytää laitteesta vanhoja muistiinpanoja, yhtenä joista löytyi tuo otsikkona oleva Vladimir Kramnikin siteeraus. Shakin maailmanmestari, daah. Niinku monena vuotena putkeen.
Viime viikkoina on ollut paljon puhetta matkapuhelimista, ensimmäisen Android-pohjaisen luurin tultua myyntiin ja sitä rataa. Pointtina on ollut se, että suurin osa puhelimista tekee nykyisin jo aivan liikaa, kyse on enemmän käytettävyydestä ja kiintymisestä. Muutamat ovat todenneet, että kännykkä on niin henkilökohtainen laite, että se valitaan myös tunnesyistä. Kiva puhelin yhdellä toiminnolla liian vähän on parempi kuin kauhea puhelin yhdellä toiminnolla liikaa. Parin vuoden käyttöajan puitteissa sitä myös kiintyy laitteeseen – tai ainakin sen välittämiin muistoihin. Tämä tuli mieleen kun tyhjäilin Nokia “Zippo” 8850:aani niin ikään kierrätettäväksi. Pahus se oli hieno vekotin, ja monessa mukana. Se vain on vähän turhan kärsinyt jopa koriste-esineeksi.
Mutta niin se vain etenee. Nyt on bitit nollattu ja edelleen jäi puhelimia vielä varallekkin. Keväällä tuli todettua se, että tarve moiselle voi ilmestyä varsin nopeasti. Jää vaikkapa läppä käteen.